Voima Weekly #12 – Kullan todellinen hinta

Kultaa 100 gramman harkkoina.

Kullan hinta määräytyy markkinoilla kuten minkä tahansa muun hyödykkeen tai arvopaperin: ostajat ja myyjät kohtaavat, ja syntyy hinta. Erona on vain mittakaava: kullan päivittäinen vaihto on satoja miljardeja dollareita — sitä käydään maailman toripaikoilla ja finanssikeskuksissa. Viime kuukausina isot varainhoitajat ja pankit ovat nostaneet kilvan ennusteitaan kullan hinnasta.¹

Näiden tekemät kullan hinta-ennusteet nojaavat muutamaan keskeiseen ajuriin. Ensimmäisenä tulevat makrotekijät – reaalikorot ja Yhdysvaltain dollarin vahvuus.² Niiden yhteisvaikutus määrittää kullan ”perus-uran”: mitä matalammat reaalikorot ja heikompi dollari, sitä korkeampi kullan hinta. Seuraavaksi analyytikot tarkastelevat sijoittajavirtoja: rahaa virtaa sisään tai ulos kultaan sidotuista ETF-rahastoista, futuurimarkkinoilta ja optioista. Näiden perusteella nähdään, onko sijoittajien sentimentti nouseva vai laskeva. Kolmantena tulevat fyysisen kullan kysyntä ja tarjonta, erityisesti keskuspankkien ostot ja myynnit, jotka voivat muuttaa koko markkinatasapainoa. Lopuksi huomioidaan markkinarakenteen signaalit – kuten Lontoon LBMA-markkinan forward- ja lease- korkojen liikkeet tai paikalliset preemiot Kiinassa ja Intiassa, jotka kertovat kysynnän todellisen suunnan. Useat analyysitalot, kuten World Gold Councilin Qaurum,³ käyttävät näiden tekijöiden yhdistelmiä regressiomalleina: makroskenaario antaa rungon, ja ETF-virrat, COT-data⁴ sekä keskuspankkiostot säätävät lopullista hinta-arviota ylös tai alas.

Edellä mainitut saattavat kuulostaa monimutkaiselta, mutta mennään hinta-ennusteiden alle, reaalimaailmaan muutamin esimerkein. Kuvittele olevasi vaikkapa Turkissa asuva kolmannen polven yrittäjä, jonka vanhemmat ja isovanhemmat ovat aina toistaneet: ”raha pidetään kullassa.” Sinäkin olet nähnyt, mitä se tarkoittaa. Kymmenessä vuodessa oma valuuttasi on heikentynyt kultaan nähden lähes 5000 % – sata tuhatta rahaa olisi muuttunut viideksi miljoonaksi, jos se olisi ollut kullassa.⁵ Tai kuvittele olevasi intialainen kotiäiti, joka on perinyt ja ostanut kultaa sukupolvesta toiseen – ei vain sijoituksena, vaan myös kauneutena ja turvana.⁶ Tai saksalainen säästäjä,⁷ joka muistaa, mitä inflaatio voi tehdä. Tai keskuspankki, jolla on tuhansia tonneja kultaa: miksi myisit? Entä se keskuspankki, jolla ei vielä ole – mutta haluaa päästä isojen pöytään. Kulta on maallista valtaa. Tai olet instituutio, jolla on miljardeja dollareita velkakirjoissa ja näet, miten velkakriisiä “ratkaistaan” sulattamalla velkoja hitaasti ja välillä nopeastikin inflaation kautta.⁸ Siinä tilanteessa fyysinen raha, jota ei voi painaa lisää, alkaa houkutella.

Kullan hinta ei nouse tyhjästä – se nousee, kun ihmiset ja instituutiot palaavat sen äärelle. Keskuspankit ovat olleet netto-ostajia jo yli kymmenen vuoden ajan, ja aasialaiset kotitaloudet ostavat ylijäämällään tai myyvät kultaa lähinnä sen mukaan, mitä muuta kullalla saa: asuntoja, maata, liikeyhtiöitä. Kulta on aina ollut rahaa. On aikoja, jolloin sitä halutaan “stackata”, ja aikoja, jolloin se lepää. La Belle Époque – se todellinen “kultainen aikakausi” – oli sitä, koska kulta oli itsessään virallinen raha.⁹

Nyt elämme fiat-järjestelmässä, jossa valuvika on sisäänrakennettu: jatkuva alijäämä ja rahan määrän paisuttaminen syövät ostovoimaa hitaasti mutta varmasti. Tämä virhe mahdollisti valtioiden loputtoman velkaantumisen – “big governmentin” synnyn. Big Government ei tarkoita vain suurta valtiota, vaan valtiota, joka on unohtanut rajan itsensä ja kansan välillä. Se syntyy hitaasti: ensin luvataan, sitten lainataan, lopuksi hallitaan velalla. Kun oma raha ei enää ole sidottu mihinkään todelliseen, kaikki tuntuu mahdolliselta – paitsi vastuullisuus. Big Government on järjestelmä, jossa poliitikot voivat ostaa kannatusta painamalla lisää rahaa, ja keskuspankit pesevät moraalisen riskin matalilla koroilla. Lopputulos on tuttu: valtio kasvaa, velka kasvaa – ja kansalainen kutistuu. Maksukyvyttömyyttä ei enää tule, koska velka maksetaan heikommalla rahalla. Mutta joku maksaa silti: veronmaksaja, hinnannousuna ja säästöjen sulamisena.

Samaan aikaan länsimaisten sijoittajien salkuissa kultaa on hämmästyttävän vähän – arvion mukaan vain 1-3% luokkaa. Kysymys kuuluu: kun länsi haluaa hiljalleen devalvoida velkansa, tarvitseeko jokainen vakuutusyhtiö, eläkerahasto ja sijoittaja lopulta kultaa, jotta tase todella kestää?

–Marko Viinikka
Perustaja, Toimitusjohtaja