Voima Weekly #26 - Kun Järjestelmät Ostavat Aikaa

Faaroa Tutankhamunista valmistettu kipsi.¹ Ostettu kuvapankista.

Toisen Mooseksen kirja ei ala ihmeellä, vaan työvoimalla, tuotannolla ja vallan pelolla. Ihmeet tulevat vasta myöhemmin, kun järjestelmä ei enää toimi. Harvemmin sitä luetaan kuvauksena siitä, miten yhteiskunnat ja talousjärjestelmät voivat hajota. Silti juuri siinä se on poikkeuksellisen mielenkiintoinen.

Egyptin valtakunta ei romahtanut yhdessä yössä. Se ei kaatunut yhdellä päätöksellä, yhdellä sodalla tai yhdellä virheellä. Se alkoi rakoilla samalla tavalla kuin järjestelmät aina alkavat: vähitellen, kerros kerrokselta – vaikkakin lopulta kiihtyvällä tahdilla.

Ensin petti reaalitalous. Vilja tuhoutui, karja kuoli, vesi saastui². Se, mikä ruokki valtakuntaa, alkoi kadota. Kyse ei ollut yhdestä huonosta vuodesta tai poikkeuksellisesta kriisistä, vaan tuotantokyvyn asteittaisesta murentumisesta. Kun ruokaa ja vettä ei ole, mikään hallinto ei pysy vakaana pitkään – riippumatta siitä, kuinka vahva sen armeija tai hallinto on.

Seuraavaksi petti työvoima. Egyptin talous nojasi orjajärjestelmään, eikä heprealaiset olleet vain alistettu vähemmistö, vaan tuotantokoneiston keskeinen osa. Kun heidän lähtönsä kävi väistämättömäksi, Egypti ei menettänyt vain työvoimaa – se menetti taloutensa perustan³. Tämä on usein aliarvioitu kohta kertomuksessa: ilman työvoimaa ei ole tuotantoa, ilman tuotantoa ei ole veropohjaa, eikä ilman veropohjaa ole valtaa.

Lopulta petti valta ja luottamus. Farao menetti kontrollin. Kansan paine kasvoi. Vitsaukset eivät loppuneet pysyvästi, vaan tulivat aaltoina. Juuri tässä kohtaa faraon toiminta paljastaa jotain olennaista. Hän ei kyennyt tai (tai nöyrtynyt) ratkaisemaanongelmaa, vaan yritti ostaa aikaa vitsausten välissä⁴. Jokaisen helpotuksen jälkeen hän perääntyi, kiristi ja lykkäsi päätöstä. Kunnes lopulta järjestelmä oli pakotettu ratkaisuun, jota se ei enää hallinnut.

Egyptiläiset antoivat kultaa ja hopeaa heprealaisille, jotta nämä lähtisivät. Ei siksi, että heprealaiset olisivat olleet parempi talousjärjestelmä tai moraalisesti ylivertaisia, vaan siksi, että romahdus piti saada loppumaan. Tämä oli kriisin pakottama likvidointi⁵. Vanha järjestelmä ei enää kestänyt omaa todellisuuttaan. Kun muita keinoja ei ollut, Egypti maksoi lunnaat sille ryhmälle, jonka lähtö lopettaisi kriisin.

Tämä ei ole poikkeus historiassa, vaan pikemminkin jopa perusmekanismi. Kun järjestelmä ei kykene korjaamaan itseään ajoissa, se ei romahda heti – se alkaa ostaa aikaa. Raha menettää arvoaan, jotta velkoja ei tarvitse maksaa reaalisesti. Työvoimaa tai teollisuutta pidetään paikallaan tukien ja verohelpotusten avulla – oli se kannattavaa tai ei – pääasia, että pyörä pyörii⁶. Pääomalle tarjotaan erikoisdiilejä ja kertaluonteisia poikkeuksia, jotta se ei karkaisi.

Kaikki nämä ovat saman ilmiön eri muotoja: yrityksiä lykätä väistämätöntä sen sijaan, että ongelma ratkaistaisiin juurisyistä.

Tämä on Mooseksen kertomuksen taloudellinen ydin. Kun järjestelmä menettää tuotannon, työvoiman ja legitimiteetin, se ei korjaudu kertomuksilla. Se maksaa hinnan – usein niille, jotka pääsevät irti ajoissa. Ei siksi, että lähtijä olisi ansainnut palkinnon, vaan siksi, että kaikki muut keinot on jo käytetty. Kun järjestelmä ei enää kykene hiljentämään, alistamaan tai tuhoamaan häiriötä, se maksaa poistaakseen kriisin välittömän syyn ja palauttaakseen hetkeksi hallinnan.

Tämä käänne tapahtuu vasta kriisin viimeisessä vaiheessa. Ensin järjestelmä käskee, rajoittaa ja rankaisee. Kun nämä keinot eivät enää toimi, se joutuu luopumaan ehdoistaan. Tässä vaiheessa “maksu” ei tarkoita palkintoa, vaan epäedullista myönnytystä: velkoja kevennetään inflaation kautta, tuotantoa tuetaan riippumatta kannattavuudesta ja pääomalle tarjotaan poikkeuksia, joita vakaassa tilanteessa ei hyväksyttäisi. Maksun tarkoitus on yksi – poistaa kriisin välitön syy ja palauttaa hetkeksi hallinnan tunne. Hyöty ei jää järjestelmälle, vaan niille, jotka saavat arvon ehdoitta ja likvidinä silloin, kun säännöt ovat jo murtuneet. Tämä ei ole oikeudenmukaisuuden kysymys, vaan vallan viimeinen sopeutumisliike.

Tätä vasten on kiinnostavaa tarkastella nykyhetkeä. Yhdysvallat pyrkii tällä hetkellä vastaamaan samaan rakenteelliseen ongelmaan aivan toisella tavalla kuin monet muut. Sen sijaan, että järjestelmää pidettäisiin pystyssä tulonsiirroilla ja hallinnollisilla ratkaisuilla, reaalitaloutta yritetään vetää takaisin ytimeen. Tuotantoa houkutellaan, investointeja tehdään ja toimitusketjuja rakennetaan uudelleen. Kauppapolitiikkaa käytetään tietoisesti välineenä⁷.

Tariffeja on pidetty yksinkertaisina, jopa tyhminä. Todellisuudessa ne toimivat kaksirattaisena mekanismina. Ensimmäinen vaikutus on välitön: tariffit tuovat rahaa suoraan valtion kassaan – ei velkana, ei lupauksina, vaan rahavirtana tässä ja nyt⁸. Toisella rattaalla on pidempikestoinen vaikutus: tariffit luovat voimakkaan kannustimen investoida Yhdysvaltoihin, maailman suurimpaan kulutusmarkkinaan. Jos haluat palvella asiakasta, tuotanto kannattaa tuoda lähemmäs.

Kun tähän yhdistetään vielä tuloverotuksen keventäminen ja investointeja suosivat kannustimet, syntyy poikkeuksellisen vahva kokonaisuus. Yrityksille tarjotaan samaan aikaan sekä keppi että porkkana. Ulkona oleminen maksaa, sisällä oleminen kannattaa. Tulos näkyy työpaikkoina, teollisina investointeina ja paikallisena elinvoimana. Reaalitalous alkaa jälleen vetää.

Kyse ei ole siitä, että nämä ratkaisut olisivat täydellisiä tai ongelmattomia. Kyse on suunnasta. Kun järjestelmä tunnistaa, että sen reaalinen perusta on rapautunut, se voi joko ostaa aikaa tai yrittää palauttaa tuotannon. Tämä on tietoinen valinta – ja harvinaisen rehellinen sellainen.

Euroopassa on pitkälti kuljettu toiseen suuntaan. Rakenteellisiin ongelmiin ei ensisijaisesti vastata tuotannon, työn ja investointien kautta, vaan tukijärjestelmillä, tulonsiirroilla ja ylikansallisella byrokratialla. Rahaa jaetaan laajasti, usein hakemusprosessien ja poliittisen neuvottelun perusteella. Järjestelmä on tullut tunnetuksi myös siitä, että jos varoja ei saada, voidaan vihjata irtautumisella tai yhteistyön vaikeuttamisella – ja tämä painostus toimii yllättävän usein.

Konkreettisesti tämä näkyy EU:n alue- ja rakennerahastoissa. Ohjelmakaudella 2021–2027 niiden kautta siirretään noin 392 miljardia euroa, eli yli 30 prosenttia koko EU-budjetista, nettomaksajamailta niin sanotuille heikommin kehittyneille alueille. Käytännössä Saksa, Ranska, Alankomaat ja Pohjoismaat rahoittavat suuria siirtoja Puolaan, Italiaan, Espanjaan, Romaniaan ja Kreikkaan. Puola on ollut suurin nettosaaja, arviolta 75–80 miljardia euroa. Näissä siirroissa raha ei seuraa tuottavuutta tai rakenteellista uudistumista, vaan alueellista luokittelua – kyse on puhtaasta tulonsiirrosta.

Sama logiikka toistuu maataloudessa. EU:n yhteinen maatalouspolitiikka jakaa ohjelmakaudella lähes 400 miljardia euroa. Tuki ei perustu ensisijaisesti tuotettuun ruokaan tai tehokkuuteen, vaan ehtojen, pinta-alojen ja hallinnollisten kriteerien täyttämiseen⁹. Tuloksena syntyy järjestelmä, jossa tuotannon vähentäminen tai kesannointi on usein taloudellisesti rationaalisempaa kuin tuotannon lisääminen.

Tässä mielessä maatalous on ehkä surullisin esimerkki koko järjestelmästä. Suomalaisen viljelijän tärkein taito ei enää ole pellon lukeminen, sään seuraaminen tai kaluston kunnossapito – vaikka nämä ovat edelleen välttämättömiä – vaan EUtukihakemusten hallinta. Kesannoista maksetaan, mutta tuotannosta ei aina. Kysymys on perustavanlaatuinen: mikä rationaalinen järjestelmä maksaa ruokatuotannon alasajosta samaan aikaan, kun huoltovarmuus ja omavaraisuus ovat poliittisia iskusanoja?

Tämä ei ole ensisijaisesti ympäristöpolitiikkaa, vaan vakavasti vääristynyt kannustinjärjestelmä, jossa byrokratia on irtautunut taloudellisesta todellisuudesta. Kyse ei ole yksittäisistä virheistä, vaan rakenteesta: rahaa kerätään sieltä, missä tuotanto toimii, ja jaetaan sinne, missä rakenteita ei ole korjattu.

Tässä vaiheessa ei ole vielä kyse moraalisesta tuomiosta, vaan havainnosta. Järjestelmät voivat lykätä seurauksia pitkään¹⁰. Ne voivat ostaa aikaa. Mutta historia osoittaa, että mikään järjestelmä ei voi tehdä sitä loputtomiin.

Suomi on pieni maa, jolla on ollut tapana nousta vaikeista vaiheista silloin, kun asiat on uskallettu kohdata rehellisesti. Meillä on edelleen osaamista, työtä tekeviä ihmisiä ja kyky rakentaa uudelleen – ei tukien varaan, vaan työn, vastuun ja luottamuksen varaan.

Parhaat päivät eivät ole takanapäin, jos uskallamme korjata perustan ajoissa. Kysymys ei ole siitä, selviääkö Suomi – vaan siitä, valitsemmeko me ajoissa rakentamisen vai viivyttelyn

–Marko Viinikka
Perustaja, Toimitusjohtaja
Voima Gold Oy

Disclaimer: Voima Weeklyt ovat allekirjoittaneen henkilökohtaisia kirjoituksia. Ne eivät välttämättä edusta Voima Gold Oy:n tai minkään muun yhtiön virallista näkemystä eivätkä ole sijoitus- tai arvopaperien ostamista koskevaa neuvontaa.