Voima Weekly #27 - Makro ei ole alaviite

Kultaharkkoja Saksan keskuspankin holvissa. Lähde: ZEIT online.

Viime viikolla kirjoitin siitä, miten järjestelmät alkavat ostaa aikaa. Tällä viikolla puhun niille, jotka tekevät sijoituspäätöksiä – omilla rahoillaan tai muiden. Jos salkun perusta ei ole kunnossa, vastuu ei ole järjestelmän. Se on sinun.

Tulin finanssialalle vuonna 2008. Vuonna 2011 sain ensimmäiset asiakasvastuulliset tehtäväni. Silti olen yli vuosikymmenen ihmetellyt yhtä asiaa: miten kotimainen – ja laajemmin länsimainen – varainhoitokenttä onnistui käytännössä sivuuttamaan kullan koko 2000-luvun nousun?

Minulle oli aluksi lähes käsittämätöntä ymmärtää, että rahaa voidaan luoda rajattomasti. Kun sen oivalsin, ostin kultaa. Kun ymmärsin, ettei Suomen Pankissa tai EKP:ssä istu pankkiiria, joka kantaisi vastuuta minun ostovoimastani, ostin lisää. En siksi, että olisin halunnut olla oikeassa, vaan siksi, että halusin suojata riskin, jota en voinut itse hallita.

Ajan myötä kävi ilmi, että kyse ei ollut yksittäisestä sijoituspäätöksestä, vaan rakenteellisesta puutteesta. Kultaa ei ollut saatavilla helposti, eikä siitä puhuttu vakavasti. Perustin liiketoiminnan, koska näin tarpeen – erityisesti tavallisen säästäjän keskuudessa. Suuret omaisuudet ovat yleensä hajautettuja ja suojattuja. Tavallisen ihmisen varallisuus ei ole. Jos rahajärjestelmä muuttuu, ja sinulla ei ole ankkuria, olet täysin sen varassa.

Kun keskuspankit kasvattavat rahamäärää, kulta nousee aivan kuten kahvikupin hintakin. Tämä ei ole mielipide. Se on toistuva havainto. Historiallisesti valuutat eivätyleensä hiivu hiljaa, vaan ajautuvat kriiseihin velkakierteen kautta. Kun velkatasot kasvavat koko taloudessa – valtioissa, yrityksissä ja kotitalouksissa – keskuspankki joutuu tasapainoilemaan: painetaanko riittävästi rahaa korkomenojen kattamiseen ilman, että valuutta romahtaa. Tämä tasapaino ei kestä loputtomiin. Kulta toimii tällaisessa ympäristössä reaalisena mittarina sille, kuinka kaukana rahajärjestelmä on tuotannollisesta perustastaan ja sitä hankitaan suveriniteetin lisäämiseksi.

Silti monessa institutionaalisessa salkussa kultaa ei ole lainkaan. Ei vähän, vaan ei ollenkaan. Tämä ei ole sattumaa. Kullan puuttuminen ei kerro näkemyksestä. Se kertoo makro-osaamisesta (tai sen puutteesta).

Makrolla en tarkoita kristallipalloa tai päivän otsikoita. Makro tarkoittaa yksinkertaisesti sitä taloudellista ympäristöä, jossa kaikki sijoitukset elävät: rahamäärää, velkatasoja, korkoja, valuutan ostovoimaa ja geopoliittista vakautta. Jos mikro on yksittäinen yritys, makro on säätila. Voit rakentaa kuinka hyvän veneen tahansa, mutta jos meri nousee, sillä on merkitystä kaikille veneille.

Kullan ei pitäisi olla epämukava omaisuusluokka varainhoitajalle. On toki totta, ettei se ole tähän mennessä vaatinut aktiivista hallinnointia, monimutkaisia rakenteita tai jatkuvaa narratiivia. Moni varainhoitaja on erittäin pätevä omalla sektorillaan – osakepoiminnassa, korkomarkkinoilla tai tietyssä mandaattikehyksessä. Mutta kokonaisvaltaisesta varainhoidosta ei voi puhua, jos salkun perusta ei huomioi rahapoliittista todellisuutta. Makro ei ole päälle liimattu kerros. Se on lattia, jonka päällä kaikki muu seisoo.

Juuri siksi kulta ei ole vaihtoehto muulle sijoittamiselle, vaan sen perusta. Sen tulisi olla salkussa – ja nykyisessä talous- velka- ja rahapoliittisessa ympäristössä ehkä hieman suuremmalla painolla kuin “normaaliaikoina”. Tämä ei estä osallistumasta osakkeisiin, private equityyn tai muihin korkeampaa tuottoa (ja palkkiota) tuottaviin rakenteisiin. Mutta ilman reaalista ankkuria kaikki muu lepää oletuksella, että rahajärjestelmä pysyy vakaana. Se on oletus, ei varmuus.

Olen käynyt vuosien aikana lukemattomia keskusteluja institutionaalisten sijoittajien kanssa. Komiteat kokoontuvat, raportit laaditaan, riskit mallinnetaan tarkasti. Mutta yksi asia toistuu: konsensus on turvallinen paikka. On helpompaa olla väärässä yhdessä kuin oikeassa yksin. Vuosien ajan on käyty keskusteluja kullasta. On syöty lounaita, järjestetty tilaisuuksia ja kutsuttu puhujia – keskuspankkitaustaisia, Fedtaustaisia, markkinoita syvältä ymmärtäviä ihmisiä. He ovat avanneet näkemyksiään rahapolitiikasta, velkasykleistä ja kullan roolista tasapainottavana omaisuuseränä. Silti päätökset ovat toistuvasti siirtyneet. Ei siksi, että analyysi olisi ollut heikko, vaan siksi, että järjestelmä palkitsee mukautumisen.

Konsensuksesta poikkeaminen on henkilökohtainen riski. Kun muillakaan ei ole kultaa, sen puuttuminen ei herätä kysymyksiä. Näin päätöksiä siirretään – ei tiedon puutteesta, vaan varovaisuudesta, pelosta ja haluttomuudesta kantaa vastuuta silloin, kun muut eivät vielä liiku.

Samaan aikaan varoja on ohjattu voimakkaasti pitkäkestoisiin, epälikvideihin ja “muodissa oleviin” rakenteisiin – energiainvestointeihin, infrastruktuuriin, private equityyn. Näillä kaikilla on paikkansa. Mutta jos perusta ei ole kunnossa, yläkerrokset eivät kestä. Makron pitäisi kertoa, onko nyt aika sitoa pääomaa vuosiksi eteenpäin vai varmistaa ensin, että lattia kestää.

Ihmettely ei kohdistu yksittäisiin päätöksiin, vaan dynamiikkaan. Jos makroympäristö muuttuu, mutta allokaatio ei, kyse ei ole tiedon puutteesta vaan rohkeuden puutteesta.

Helppo raha ja helppo narratiivi muodostavat houkuttelevan yhdistelmän. Se toimii niin kauan kuin likviditeettiä riittää ja luottamus kestää. Mutta velkatasot ovat historiallisen korkeita, rahapolitiikka on yhä poliittisempaa ja Euroopassa rakenteelliset reformit viivästyvät. Tämä ei ole mielipide, vaan ympäristö, jossa pääomaa tällä hetkellä hallinnoidaan.

Juuri tällaisessa ympäristössä kullan merkitys kirkastuu. Se ei ole mystinen omaisuus, vaan siirrettävä, pantattava ja globaalisti tunnustettu varallisuus, joka ei ole sidottu yhteen valuuttaan tai yhteen hallitukseen. Se toimii ankkurina silloin, kun järjestelmä itsessään on liikkeessä.

Jos varainhoitaja ei ymmärrä tätä makroympäristöä, hän ei ymmärrä koko riskikenttää. Tämä ei ole hyökkäys, vaan ammattikysymys. Kun perusta on epävarma, yksittäinen tuotevalinta ei ratkaise mitään.

Jos hallinnoit omaa varallisuuttasi, vastuu on sinun. Jos hallinnoit instituutiopääomaa, vastuu on vielä suurempi. Silloin kyse ei ole mukavuudesta, vaan riskin kantamisesta muiden puolesta. Siksi viesti on yksinkertainen: laita
perusta kuntoon. Varmista, että salkku kestää rahapoliittisen ympäristön muutoksen. Älä rakenna pitkäkestoisia ja epälikvidejä kerroksia ilman, että reaalinen ankkuri on paikallaan. Kun tase kestää, rakentaminen on turvallisempaa. Kun perusta on heikko, mikään yläkerros ei pelasta.

Ja jos varainhoitajasi ei pysty perustelemaan tätä, jos makro jää sivulauseeksi ja kulta mielipidekysymykseksi, vaihda. Ei huomenna kriisin jälkeen, vaan nyt. Varainhoito ei ole mukavuuslaji eikä markkinointiharjoitus. Sen ensimmäinen tehtävä on suojata ja kasvattaa varoja, eli ostovoimaa. Kaikki muu tulee vasta sen jälkeen.

Rakentaminen on aina helpompaa, kun tase kestää ja on likvidi.

Perusta ensin. Sitten vasta kaikki muu. Se on usein tylsää, joskus epämukavaa ja harvoin palkittua. Mutta elämässä, liiketoiminnassa ja varainhoidossa ei ole oikotietä. Jos lattia ei kestä, mikään yläkerros ei pysy pystyssä.

–Marko Viinikka
Perustaja, Toimitusjohtaja
Voima Gold Oy

Disclaimer: Voima Weeklyt ovat allekirjoittaneen henkilökohtaisia kirjoituksia. Ne eivät välttämättä edusta Voima Gold Oy:n tai minkään muun yhtiön virallista näkemystä eivätkä ole sijoitus- tai arvopaperien ostamista koskevaa neuvontaa.