Voima Weekly #54 – Velka maksetaan - mutta minkä arvoisella rahalla?

Eroosio. Aallot kuluttavat perustaa vähitellen, vaikka kallio näyttää yhä vakaalta. Tämä toimii ostovoiman eroosion vertauskuvana. Kuva tehty tekoälyllä (..joka alkaa olla niin hyvä, ettei erota aidosta).

Valtionlainoja pidetään turvallisina sijoituksina ja muutaman prosentin korkotuotto voi olla hyvinkin houkutteleva. Perustelu turvallisuuteen on ymmärrettävä: valtiolla on verotusoikeus. Yritykset joutuvat löytämään asiakkaita, jotka haluavat maksaa sen tuotteista. Valtio voi velvoittaa ihmiset maksamaan. Tämä antaa valtiolle poikkeuksellisen kyvyn hankkia rahaa myös silloin, kun taloudessa ei mene hyvin.

Mutta tässä takaisinmaksuun liittyvää turvallisuutta katsotaan helposti liian kapeasti.

Se, että saat sovitun määrän euroja takaisin, ei vielä kerro, kuinka paljon saat niillä takaisin omaa työtäsi, aikaasi ja tulevaa toimeentuloasi. Valtio voi maksaa velkansa sopimuksen mukaan samalla, kun takaisin saamasi rahan ostovoima on olennaisesti pienempi. Maksuhäiriötä ei tapahdu ja luottotappio voi olla nolla, mutta silti osa ostovoimasta on kadonnut.

Weeklyn #53:ssa nostin esiin että viimeisin Italian korkomenot sisältävä kokonaisylijäämä on ollut vuonna 1925. Se on mielestäni uskomaton fakta. Ranskan viimeinen ylijäämävuosi oli 1974. Vuoden 2025 loppuun mennessä puhutaan siis Italiassa sadasta ja Ranskassa 51 peräkkäisestä alijäämävuodesta. Suomen viimeisin ylijäämä vuosi on ollut 17 vuotta sitten, vuonna 2008.

Näiden vuosikymmenten aikana hallitukset, puolueet, suhdanteet ja kokonaiset sukupolvet ovat vaihtuneet. Menot korkoineen ovat silti ylittäneet tulot vuodesta toiseen. Italia on tehnyt joinain vuosina perusylijäämää eli kattanut tuloillaan muut menot kuin korot. Siksi olisi epäreilua sanoa, ettei mitään ole yritetty. Mutta korkolaskukin on oikea lasku.

Myös valtionlainojen kysynnän rakennetta pitäisi tarkastella. Keskuspankkiostot sekä valtionlainojen suotuisa kohtelu pankkisääntelyssä vaikuttavat siihen, kuka ostaa ja millä hinnalla. Kaikki kysyntä ei synny samoin perustein kuin omia säästöjään sijoittavan ihmisen päätös. Millä korolla valtiot saisivat lainaa ilman julkisia ostoja ja sääntelyn luomia kannustimia?¹

Minua kiinnostaa tässä ennen kaikkea se, miten järjestelmä toimii, jos velkataakka jatkaa kasvuaan eikä poliittista kykyä sen vakauttamiseen löydy. Velkaa voidaan uusia ja erääntyvä laina maksetaan sitten uudella lainalla.² Mutta jälleenrahoittaminen vastaa vain kysymykseen siitä, miten seuraava eräpäivä hoidetaan. Se ei vielä vastaa siihen, miten velan kustannus lopulta jakautuu.

Yksi historiallisesti käytetty keino on velan reaaliarvon pienentäminen inflaatiolla. IMF:n julkaisema Carmen Reinhartin ja Belén Sbrancian tutkimus kuvaa, miten matalien korkojen, sääntelyn ja inflaation yhdistelmä auttoi purkamaan toisen maailmansodan jälkeisiä velkataakkoja. Velkojalle voidaan maksaa sovitut rahayksiköt, mutta jos korkotuotto jää inflaation alle, hän menettää ostovoimaa.³ Tutkijat kuvaavat tätä veron kaltaiseksi mekanismiksi: valtio keventää velkataakkaansa säästäjien ja velkakirjasijoittajien kustannuksella.

Tämä tuo keskustelun aika lähelle tavallista pankkitiliä. Ajatellaan perhettä, joka säästää lapsilleen, tai liikeyhtiötä, joka rakentaa kassapuskuria. Rahaa pidetään tilillä, koska sen halutaan olevan turvassa ja käytettävissä.

Tilin saldo voi pysyä täsmälleen samana. Silti sillä katettava remontti, investointi tai eläkepäivien toimeentulo voi karata kauemmas. Ketään ei tarvitse lähettää nostamaan rahaa tililtäsi. Ostovoiman menetykseen riittää, että hintataso nousee nopeammin kuin säästösi kasvavat.

EKP inflaatiotavoite on kaksi prosenttia. Mutta tavoite ei ole takuu. Oma arvioni on, että velkaantumisen ja poliittisten menopaineiden yhdistelmä nostaa inflaation tulevina vuosina selvästi tavoitetta korkeammaksi. Euroalueen virallinen inflaatio oli vuosina 2021–2025 keskimäärin noin 4,15 prosenttia vuodessa. Saman hinnannousun seurauksena korottoman 100 000 euron ostovoima kutistuisi jo viidessä vuodessa noin 81 600 euroon. Tilillä lukisi edelleen 100 000 euroa.Rahan ostovoiman väheneminen kuuluu silloin tavoitteen toteutumiseen.

Velkaantuminen tuo tämän päälle oman paineensa.

Kun velkaa on paljon, korkojen nousu käy valtiolle kalliiksi. Keskuspankki saattaa tarvita korkeampia korkoja inflaation hillitsemiseen juuri silloin, kun velkaiset valtiot tarvitsisivat halvempaa rahoitusta. Tämä ristiriita tunnetaan nimellä fiskaalinen dominanssi: julkisen talouden rahoitustarpeet alkavat rajoittaa keskuspankin mahdollisuutta puolustaa rahan arvoa.

Myös EKP johtokunnan jäsen Isabel Schnabel on varoittanut kasvavan valtionvelan aiheuttamasta paineesta rahapolitiikan riippumattomuudelle.⁴

En väitä, että esimerkiksi Ranska tai Italia voisi määrätä EKP:n heikentämään euroa, mutta kun kokonaisuutena koko euroalue on alijäämäinen, tältä ajatukselta ei tietysti voi välttyä.⁵ EKP on itsenäinen, ja se on myös nostanut korkoja voimakkaasti inflaation hillitsemiseksi. Mutta poliittinen paine ei katoa sillä, että keskuspankin riippumattomuus on kirjoitettu sopimuksiin.

Valtionvelka ja rahamäärä eivät ole sama asia, eikä lisävelka automaattisesti johda vastaavaan rahan arvon heikkenemiseen. Rahaa syntyy suurelta osin pankkien luotonannossa, ja inflaatioon vaikuttavat myös tuotanto ja kysyntä. Kritiikin ydin on velkaantumisen synnyttämissä kannustimissa ja siinä, kuka maksaa laskun, jos säästöjen tuotto jää inflaation alle.

Onko tämä vasemmistolaista tai keynesiläistä talouspolitiikkaa? Keynesiläiseen ajatteluun kuuluu julkisen kysynnän käyttäminen talouden vakauttamiseen: valtio voi tukea kysyntää taantumassa ja hillitä sitä ylikuumenemisessa. Siitä ei seuraa avoin valtakirja pysyvään velkaantumiseen kaikissa olosuhteissa.

Minusta kansantaloudellinen ongelma syntyy, jos elvyttämisen perustelu muistetaan aina mutta vastuu julkisen talouden vahvistamisesta siirtyy jatkuvasti seuraavalle hallitukselle. Puoluekirja ei muuta tämän seurauksia. Ja jopa Keynes itse kirjoitti vuonna 1919, että jatkuvan inflaation avulla hallitukset voivat huomaamatta ottaa kansalaisiltaan huomattavan osan heidän varallisuudestaan.

Kaupankäynnissä pidämme itsestään selvänä, että mittaan pitää voida luottaa. Jo Raamatussa edellytetään oikeita punnuksia ja mittoja (5. Moos. 25:13–16). Minusta myös rahaa on perusteltua arvioida tällä periaatteella.

Valtio voi maksaa velkansa sopimuksen mukaan. Mutta kuka maksaa vastuuttoman velanoton laskun, ja kuinka suureksi kasvaa niiden todellinen verorasitus, jotka tekevät työtä, rakentavat yrityksiä ja maksavat jo valmiiksi paljon veroja?

Ensin verot ja sen luonteiset maksut työn tuloksesta. Sitten ostovoiman menetys siitä, mitä jäi käteen.

P .S. Suomen suosituimpiin kuuluva Kuuntelija-podcast kutsui minut vieraakseen keskustelemaan taloudesta, verotuksesta ja kullasta. Samalla avasimme Voima- yhtiöiden syntyä sekä omaa taustaani ja tarinaani. Jos nämä aiheet kiinnostavat, kuuntele keskustelu Roni Arvosen kanssa tästä: https://www.youtube.com/watch? v=Lxikv7LOHBI

–Marko Viinikka
Perustaja, Toimitusjohtaja
Voima Gold Oy

Disclaimer: Voima Weeklyt ovat allekirjoittaneen henkilökohtaisia kirjoituksia. Ne eivät välttämättä edusta Voima Gold Oy:n tai minkään muun yhtiön virallista näkemystä eivätkä ole sijoitus- tai arvopaperien ostamista koskevaa neuvontaa.