Voima Weekly #29 – Hintaliikkeet Edessä

Pitkä valotuskuva raketin laukaisusta, jonka valojuova piirtyy taivaalle Floridan asuinalueen ylle. Ostettu kuvapankista

Kullan pitkän aikavälin liike ei synny yhdestä geopoliittisesta käänteestä, yhdestä vaalituloksesta tai yhdestä kriisistä. Se syntyy rakenteesta: velkatasoista, keskuspankkien taseista, valuuttajärjestelmän dynamiikasta – ja siitä, että suurissa talouksissa kuten Intiassa, Kiinassa ja Lähi-idässä kulta on osa perhekulttuuria, myötäjäisiä, varallisuuden siirtämistä ja epäluottamusta poliittista rahaa kohtaan. Se heijastuu lopulta siihen, miten ostovoima kehittyy suhteessa reaalisiin varoihin.

Lännessä kulta on pitkään nähty lähinnä sivujuoni omaisuusluokkana. Monissa muissa kulttuureissa se on ollut osa arkea ja turvaa jo vuosisatoja. Jos velkavetoisen järjestelmän paine kasvaa myös täällä, voi olla, että kulta palaa lännessäkin vähitellen samaan rooliin – ei ideologisena kannanottona, vaan käytännöllisenä varautumisena.

Juuri tällaisina viikonloppuina, kun suurvalta tekee sotilaallisen liikkeen ja uutisvirta täyttyy otsikoista, markkinaan ilmaantuu ymmärrettävästi kahta ostajakuntaa. On vakuutuksen ostajia eli niitä, jotka hakevat suojaa epävarmuudelta, ja on spekuloijia, niitä, jotka hakevat liikettä. Nämä ovat taktisia liikkeitä, joita voisi verrata sateenvarjon myyjään, joka siirtyy torille sateen alkaessa. Hyötymisen keskiössä on nopeus ja valmius, ja taustalla täytyy olla kyvykkyys liikkua silloin kun hetki on käsillä.

Strategisen allokaation taustalla on toisenlainen ajattelu. Vakuutus hankitaan osaksi perusallokaatiota kurinalaisesti ja harkiten, ei hetken kuohunnan ajamana. Se päätetään silloin, kun aurinko paistaa – ei vasta myrskyn keskellä. Tällainen sijoittaja ymmärtää myös, että korjausliikkeet eivät ole poikkeus, vaan normaali osa nousevan markkinan dynamiikkaa

Kävin kuluneella viikolla keskusteluita useamman instituution kanssa kultasijoituksista. Useamman vuoden näitä keskusteluita käyneenä vaikuttaa siltä, että jarruna ei niinkään ole ymmärryksen puute, vaan haluttomuus tehdä mitään, mitä joku muu ei tee ensin omassa viiteryhmässä. Lääkäri, joka tunnistaa sairauden mutta ei aloita hoitoa, ei voi vedota siihen, että diagnoosi oli oikea. Sama asia pätee tässäkin.

Yksi suosituimmista sijoituskohteista on edelleen kiinteistö, ja erityisesti sellainen, jossa vuokralaisena on julkinen toimija tai toimija, jonka kassavirta on käytännössä verorahoista riippuvainen. Se koetaan turvalliseksi, koska kassavirta on ennustettava. Mutta mistä tuo kassavirta syntyy?

Suomessa julkinen talous on tehnyt alijäämää vuosikymmeniä. Sen ylläpitäminen vaatii verojen lisäksi velkaa. Velka vaatii korkoa. Korko vaatii rahaa. Ja raha syntyy järjestelmässä, jossa rahakanta laajenee. Jos perustamme “turvallisen” sijoituksen kassavirtaan, jonka taustalla oleva järjestelmä on rakenteellisesti alijäämäinen vuosikymmenestä toiseen, jo riistoverotukseen nojaava, eikä sekään riitä – on syytä pysähtyä kysymään: mikä on todellinen riski?

HS:n artikkelissa¹ OP-Pohjolan päästrategi Lippo Suominen totesi, että “perinteisesti Yhdysvaltojen valtionlainat ja dollari ovat olleet likvidi ja helppo turvasatama. Myös kiinteistöjä on pidetty turvasatamina – vaikka niiden arvonheilahdukset ovatkin olleet kovia.” Perinteen taakse on toisinaan hyvä kurkata. Valtionlaina on turvasatama vain, jos valtiontaloutta hoidetaan kurinalaisesti. Valuutta on turvasatama vain, jos sen ostovoimaan luotetaan. Ja kiinteistö on turvasatama vain, jos sen taustalla oleva talous voi kohtuullisesti. Sen arvo riippuu korkotasosta, verotuksesta, väestökehityksestä, julkisen talouden kestävyydestä ja siitä, mistä vuokralaisen kassavirta lopulta syntyy. Jos järjestelmä on rakenteellisesti alijäämäinen, mikään sen sisällä oleva omaisuus ei ole täysin irrallinen siitä riskistä.

Kullan etu ei ole sen tuotto; kullan etu on sen globaali likviditeetti. Se ei ole yhden valtion velkasitoumus. Se ei ole yhden talousalueen kassavirran jatke. Se ei ole riippuvainen yhdestä keskuspankista. Kulta on omaisuuserä, joka elää valtioiden yläpuolella. Siksi kysymys ei ole siitä, onko jokin “perinteisesti” ollut turvasatama. Kysymys on siitä, ovatko ne rakenteet edelleen olemassa, jotka tekivät siitä turvasataman. Lippo totesi haastattelun lopussa, että “ehkä kulta-aika alkoikin uudestaan vasta tästä. Perinteiset turvasatamat eivät ole enää yhtä vakaita kuin ajateltiin.” Tässä on viisautta, vaikkakin kulta lienee näistä se perinteikkäin.

“Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku”, lausui Juho Kusti Paasikivi.² Hän oli taustaltaan käytännön pankkimies: neuvotteli, laski ja varmisti, että Suomi säilyy toimintakykyisenä vaikeissa oloissa.

Taloudessa tämä tarkoittaa velan tunnustamista velaksi, rahakannan laajentamisen tunnustamista ostovoiman heikkenemiseksi ja riskin tunnustamista riskiksi – ei turvallisuudeksi, jos se on normiksi muodostuneen poliittisen alijäämän varassa.

Markkina reagoi tähän viikonloppuun. Meidän tehtävämme on katsoa pidemmälle ja toimia sen mukaisesti. Työtä riittää myös meidän pöydällämme, ja niin pitääkin. Rakenteet eivät muutu puheella, vaan tekemällä.

–Marko Viinikka
Perustaja, Toimitusjohtaja
Voima Gold Oy

Disclaimer: Voima Weeklyt ovat allekirjoittaneen henkilökohtaisia kirjoituksia. Ne eivät välttämättä edusta Voima Gold Oy:n tai minkään muun yhtiön virallista näkemystä eivätkä ole sijoitus- tai arvopaperien ostamista koskevaa neuvontaa.