Voima Weekly #41 – Kasvua tuottavuudella vai rahalla?

Kuva havainnollistaa, miten rahamäärän kasvu voi johtaa ostovoiman uudelleenjakoon. Kun M2 kasvaa, vanhan rahan suhteellinen osuus kokonaisrahakannasta pienenee. Uusi raha ei kuitenkaan tule kaikille samaan aikaan, vaan se kulkee ensin pankkijärjestelmän, valtion, suurten institutionaalisten toimijoiden, luottokelpoisten velallisten ja omaisuuserien ostajien kautta. Vaikutukset näkyvät myöhemmin laajemmin hinnoissa, asumisessa, energiassa, palkkojen reaaliarvossa ja säästöjen ostovoimassa. EMU:n M2 antaa tästä yhden näkökulman, mutta vielä parempi vertailukohta olisi globaali rahamäärän kasvu, koska pääoma, omaisuuserät ja ostovoima liikkuvat nykyjärjestelmässä yli valuutta-alueiden rajojen.

Reaalinen talouskasvu ei synny siitä, että järjestelmään lisätään rahaa. Se syntyy siitä, että yhteiskunta kykenee tuottamaan enemmän hyötyä samalla tai pienemmällä määrällä työtä, pääomaa, energiaa ja aikaa.

Jos tämä vapautunut aika, pääoma ja osaaminen siirtyy uuteen tuottavaan toimintaan, yhteiskunnan todellinen kapasiteetti kasvaa. Samat ihmiset voivat palvella useampia asiakkaita ja sama määrä pääomaa voi tuottaa enemmän. Sama energia voi synnyttää enemmän lopputulosta. Laatu voi parantua, yksikkökustannukset laskea ja asiakkaiden ostovoima jopa vahvistua, koska samalla rahalla saa enemmän tai parempaa.

Tämä on aitoa tuottavuuden kasvua¹. Tuottavuuden kasvu liikkuttaa resursseja sinne, missä niillä tehdään enemmän arvoa. Yksilöiden, yritysten ja toimialojen tasolla se voi kuitenkin tuntua nollasummapeliltä: osa yrityksistä menettää kilpailukykynsä, osa työtehtävistä katoaa ja osa ihmisistä joutuu vaihtamaan tehtävää tai oppimaan uutta. Siksi tuottavuuden kasvu voi samaan aikaan kasvattaa yhteiskunnan kokonaiskapasiteettia ja aiheuttaa yksilötasolla aitoa kipua.

Tuottavuuden kasvu tekee näkyväksi, mihin työ, pääoma ja osaaminen kannattaa ohjata. Se paljastaa myös sen, mitkä rakenteet eivät enää kanna. Tämä on usein kivuliasta, mutta välttämätöntä uudistumista.

Rahamäärän kasvattaminen toimii toisin. Kun uutta rahaa syntyy pääosin velan kautta², talouteen tulee lisää ostovoimaa ennen kuin vastaavaa uutta tuotantokykyä on välttämättä syntynyt. Se voi hetkeksi peittää sen, ettei jokin toiminta ole enää aidosti kannattavaa. Vanhoja rakenteita voidaan rahoittaa pidempään, tappioita siirtää eteenpäin ja tehottomuutta ylläpitää. Ulospäin näyttää siltä, että järjestelmä toimii, vaikka todellisuudessa yhä suurempi osa toiminnasta nojaa uuteen velkaan eikä kasvaneeseen tuottavuuteen.

Parani todellinen tuotantokyky tai ei, rahamäärän kasvattamisessa on aina kyse ostovoiman uudelleenjaosta.

Kultakannassa rahan määrää rajoitti viime kädessä niukka omaisuuserä: kulta.
Nykyisessä luottorahajärjestelmässä rahan määrä kasvaa pääosin luotonannon mukana. Kun pankki myöntää lainan, se luo samalla uuden talletuksen eli uutta rahaa talouteen. Siksi rahamäärän kasvu ei ole nykyjärjestelmässä poikkeus vaan normaali mekanismi: rahaa syntyy, kun kotitaloudet, yritykset tai julkinen sektori ottavat lisää velkaa.

Nykyjärjestelmän toimiessa laajasti velan ja luoton varassa, rahamäärän merkittävä supistuminen olisi taloudellisesti ja poliittisesti kivuliasta. Se voisi heikentää maksukykyä, laskea omaisuushintoja, lisätä konkursseja ja pakottaa nopeaan sopeutumiseen. Siksi järjestelmässä on luontainen paine ylläpitää luotonannon ja rahamäärän kasvua.

Tämä näkyy käytännössä kolmella tavalla. Kun valtio kuluttaa enemmän kuin se verottaa, erotus rahoitetaan velalla. Tämä velka muuttuu jonkun toisen tuloksi, talletukseksi tai saatavaksi. Kun pankkijärjestelmä laajentaa luottoa, talouteen syntyy uusia talletuksia eli uutta rahaa. Kun keskuspankki pitää korot alhaalla, tarjoaa likviditeettiä tai kriiseissä ostaa velkakirjoja, se helpottaa velkajärjestelmän rahoitusta ja estää äkillistä markkinakuria purkamasta velkarakenteita liian nopeasti.

Vuonna 2008 tätä tehtiin, koska pankki- ja luottojärjestelmä oli jäätymässä. Koronakriisissä tätä tehtiin, koska valtio pysäytti suuren osan reaalitaloudesta ja korvasi menetettyjä tulovirtoja velkarahalla. Molemmissa tilanteissa uusi velka ja
keskuspankkien tuki toimivat siltana kriisin yli. Samalla ne myös vahvistivat
nykyjärjestelmän peruslogiikkaa: kun järjestelmä kohtaa ison shokin, ratkaisuna
nähdään lisälikviditeetti, lisävelka ja rahamäärän kasvu.

Tässä kohtaa tullaan olennaiseen kysymykseen. Jos taloudessa on rahaa 100 yksikköä ja rahamäärää kasvatetaan 10 prosenttia, rahaa on nyt 110 yksikköä. Vanhan rahan osuus uudesta kokonaisuudesta on enää 100 jaettuna 110:llä, eli noin 90,9 prosenttia. Tämä ei tarkoita, että jokainen hinta nousisi heti täsmälleen 10 prosenttia, eikä yksittäisen valuutta-alueen M2 yksin kerro koko totuutta — todellisuudessa pitäisi katsoa myös globaalia rahamäärää, rahan kiertonopeutta, luottoa ja sitä, mihin uusi raha virtaa.

Mutta se kuvaa ostovoiman laimenemisen peruslogiikkaa: vanha raha omistaa pienemmän osuuden kokonaisesta rahamäärästä. Vielä tärkeämpää on se, ettei uusi raha koskaan tule kaikille samaan aikaan. Se tulee järjestelmään jonkin oven kautta: pankkijärjestelmään, valtioon, suuriin instituutioihin, luottokelpoisille velallisille, omaisuuserien ostajille ja poliittisesti valittuihin kohteisiin. Vasta myöhemmin sen vaikutukset näkyvät palkoissa, hinnoissa, vuokrissa, ruokakaupassa, energiassa ja tavallisten ihmisten arjessa.

Siksi rahamäärän kasvattaminen ei ole neutraalia edes kasvavassa taloudessa. Se on aina myös kysymys siitä, kuka saa uuden ostovoiman ensin ja kuka kohtaa sen vaikutukset myöhemmin.

Ekonomistit, lehdet ja poliitikot puhuvat mielellään BKT:n kasvusta. Mutta ensin pitää kysyä, mistä kasvusta puhutaan.

Velkaperusteisessa rahajärjestelmässä rahamäärän kasvu tekee nimellisen BKT:n kasvusta normaalitilan myös paikallaan pysyvässä taloudessa. Jos rahamäärää kasvatetaan ja uusi raha menee kiertoon, rahassa mitattu taloudellinen aktiviteetti voi kasvaa, vaikka todellista uutta arvoa ei olisi syntynyt.

Ajatellaan taloutta, jossa tuotetaan 100 leipää vuodessa ja jokainen leipä maksaa yhden euron. Nimellinen BKT on silloin 100 euroa. Jos rahaa lisätään ja samat 100 leipää maksavat myöhemmin 1,10 euroa kappaleelta, nimellinen BKT on 110 euroa.

Tilasto näyttää 10 prosentin kasvua. Mutta pöydällä on edelleen vain 100 leipää. Kansa ei ole tosiasiallisesti vaurastunut - vain mittayksikkö on heikentynyt.

Siksi BKT:n kasvu ei yksin riitä kertomaan, onko yhteiskunta oikeasti vaurastunut. Todellinen kysymys on, syntyykö enemmän leipiä, parempia tuotteita, tehokkaampia palveluita, vahvempaa tuotantokykyä ja parempaa ostovoimaa — vai katsommeko vain samaa taloutta suuremmalla rahamäärällä mitattuna.

Jos vastaus on ei, kyse ei ole aidosta vaurastumisesta. Kyse on osittain rahamäärän paisuttamasta kasvun kuvasta. Juuri tässä kohtaa asia muuttuu teknisestä moraaliseksi³.

Nykyisen rahajärjestelmän hiljainen ylpeys on oletus siitä, että keskitetty järjestelmä osaa allokoida ostovoimaa paremmin kuin ne ihmiset, joilta ostovoima alun perin hiljaisesti siirtyy pois. Että valtio, keskuspankit, viranomaiset, suuret rahoituslaitokset ja poliittiset ohjelmat osaavat käyttää tämän ostovoiman viisaammin kuin perheet, yrittäjät, säästäjät ja paikalliset yhteisöt.

Tämä on kova olettama. Kun ostovoimaa leikataan inflaation ja rahamäärän kasvun kautta, se ei tunnu yhdeltä veropäätökseltä. Kukaan ei tule kotiovelle ja sano: “Otamme nyt osan säästöistänne ja siirrämme sen järjestelmän ensisijaisille vastaanottajille.”

Mutta taloudellinen vaikutus on käytännössä sama.

Samalla omaisuuserien arvot voivat ja alkavat tyypillisesti nousemaan. Ne, joilla oli jo omaisuutta, velkavipua ja pääsy rahoitukseen, hyötyvät usein ensin. Tämä ei ole tervettä talouskasvua vaan enemmän luonteeltaan järjestelmän sisäistä ostovoiman siirtämistä - aivan kuten verotuksella tehdään. Rahamäärän lisääntyminen on siis yksi vero lisää.

Tällaisessa järjestelmässä pääoman allokointi muuttuu ratkaisevan tärkeäksi.

Erityisesti maassa, jossa valtio on alijäämäinen, velvoitteita on paljon ja hallintomalli on heikko uudistumaan, kansalaisen ja yhtiöiden ei kannata rakentaa sen oletuksen varaan, että järjestelmä suojelee hänen ostovoimaansa. Päinvastoin: juuri tällaisessa järjestelmässä ostovoimaa usein siirretään hiljaisesti niiltä, jotka säästävät, tekevät työtä ja kantavat vastuuta, niille rakenteille, jotka eivät kykene sopeutumaan.

Siksi pääomaa täytyy allokoida kahdella tavalla.

Ensinnäkin pääomaa kannattaa allokoida niukkoihin ja kysyttyihin hyödykkeisiin, joiden arvo ei perustu vain jonkun toisen velkaan tai lupaukseen.

Tässä kulta on poikkeuksellisen selkeä esimerkki. Kaikki tietävät kullan arvokkaaksi. Se ei ole yhden valtion valuutta, yhden pankin velka tai yhden yhtiön osake. Se on niukka, globaali ja likvidi omaisuuserä, joka on säilyttänyt asemansa läpi erilaisten rahajärjestelmien, kriisien ja valtioiden epäonnistumisten.

Toiseksi pääoma kannattaa pyrkiä allokoimaan sellaisiin hankkeisiin, yrityksiin ja osakkeisiin, jotka todella kasvattavat tuottavuutta. Yrityksiin, jotka ratkaisevat oikeita ongelmia, tekevät asioita paremmin kuin ennen, rakentavat uusia tuotteita, kasvattavat kapasiteettia ja luovat todellista arvoa. Pitkällä aikavälillä juuri tällaiset yritykset ovat talouden aito kasvumoottori.

Kulta ei ole koko strategia, vaan se on perustase. Se on se osa varallisuudesta, jonka tehtävä ei ole jahdata jokaista kasvumahdollisuutta, vaan ylläpitää likviditeettiä, ostovoimaa ja toimintakykyä pitkällä aikavälillä. Sen päälle voidaan rakentaa muuta: yritystoimintaa, osakesijoituksia, uusia hankkeita, kasvua ja riskinottoa.

Yritysmaailmassa sama logiikka korostuu. Toisen yhtiön tuottavuus voi heikentää sinun yhtiösi asemaa. Jos kilpailija pystyy tuottamaan nopeammin, halvemmalla tai paremmin, sinun suhteellinen kilpailukykysi heikkenee, vaikka et itse olisi tehnyt mitään väärin. Siksi yrityksen täytyy ensisijaisesti uudistua, parantaa tuottavuuttaan ja luoda uutta arvoa. Toiseksi sen täytyy pitää pääomansa sellaisessa muodossa, että se pystyy investoimaan, sopeutumaan, ostamaan aikaa ja tarttumaan mahdollisuuksiin silloin, kun muut joutuvat myymään, leikkaamaan tai hakemaan apua.

Raha yksin ei tee meistä vahvempia. Tuottavuus, pääoman oikea allokointi ja ostovoiman säilyttäminen tekevät. Siksi pääoman tehtävä on selvä: sen pitää hakeutua sinne, missä syntyy todellista arvoa — ja siihen, mikä säilyttää ostovoiman silloin, kun raha itse laimenee.

– Marko Viinikka
Founder, CEO
Voima Gold Oy

Disclaimer: Voima Weeklyt ovat allekirjoittaneen henkilökohtaisia kirjoituksia. Ne eivät välttämättä edusta Voima Gold Oy:n tai minkään muun yhtiön virallista näkemystä eivätkä ole sijoitus- tai arvopaperien ostamista koskevaa neuvontaa.