Voima Weekly #40 – Miksi Suomi köyhtyy, vaikka sillä on kaikki edellytykset vaurastua?

Ilmakuva vanhasta Falunin kaivoksesta Ruotsissa. Falunin kuparikaivos on hyvä muistutus siitä, mitä mineraalit ja kaivosteollisuus voivat kansakunnalle merkitä. Stora Kopparberget tuotti 1600-luvulla jopa kaksi kolmasosaa Euroopan kuparista, rahoitti Ruotsin sotia ja valtionrakennusta sekä oli yksi niistä taloudellisista perustuksista, joiden varaan Ruotsi nousi eurooppalaiseksi suurvallaksi. Sellaista on kaivosteollisuus parhaimmillaan: maaperästä nostettu resurssi muutetaan pääomaksi, teknologiaksi, valtiolliseksi voimaksi ja sukupolvien yli kantavaksi vauraudeksi. Nykyisin kaivos toimii museona.

Suomessa on metsiä, vettä, energiaa, mineraaleja, korkeatasoista insinööriosaamista ja vain vähän ihmisiä. Siksi Suomen lähtökohtien pitäisi olla poikkeuksellisen vahvat. Luonnonvarapohjamme suhteessa väkilukuun on Euroopan mittakaavassa hämmästyttävän suuri: meillä on noin 4,6 hehtaaria metsätalousmaata jokaista asukasta kohden, yli 450 kuutiometriä puustoa per suomalainen, valtavat makean veden varannot sekä mineraalipohja, jonka OECD on kuvannut kuuluvan Euroopan rikkaimpiin.

Tämä ei tarkoita, että vauraus syntyisi automaattisesti maaperästä. Mutta se tarkoittaa, että Suomen pitäisi lähtökohtaisesti olla yksi Euroopan vahvimmista kansantalouksista. Metsää, vettä, mineraaleja, energiaa, osaamista ja maapinta-alaa on vähän yli 5,6 miljoonan ihmisen jaettavaksi. Lähtökohdat eivät ole heikot. Päinvastoin.

Tämä on se ristiriita: maa on luonnonvaroiltaan vahva, mutta kansantalouden tase ei käyttäydy sen mukaisesti. Luonnonvarat eivät vielä tee kansasta vaurasta. Vaurastuminen syntyy vasta, kun ne jalostetaan, omistetaan ja johdetaan oikein. Kansantalouden näkökulmasta kysymys on siksi perustava: kuka omistaa maan resurssit, kuka kantaa riskin, kuka jalostaa ja kenen taseeseen syntyvä arvo lopulta kertyy?

Juuri tästä syystä nykyinen keskustelu tuntuu väärin asetetulta. Suomessa keskustelemme jatkuvasti siitä, mistä seuraava säästölista tehdään, miten julkinen talous paikataan ja kuinka uusi velkapaketti saadaan perusteltua. Keskustelu pyörii menojen, verojen ja velan ympärillä, vaikka kysymyksen pitäisi olla syvempi: miksi näin vahvalla resurssipohjalla varustettu maa ei kykene muodostamaan riittävästi omaa pääomaa?

Suomen ongelma ei ole resurssien puute. On selvää, että suomalainen hallinto ja byrokratia ovat paisuneet liian raskaiksi. Tätä olen käsitellyt aiemmissa Weeklyissä¹ julkisen talouden, sääntelyn ja rakenteiden kautta, enkä tässä kirjoituksessa palaa siihen samaan polkuun.

Tässä kysymys on vielä perustavampi: miksi maa, jolla on näin vahva resurssipohja, ei kykene muodostamaan riittävästi omaa pääomaa?

Tähän ei ole yhtä yksiselitteistä vastausta. Kyse on monien tekijöiden summasta: liian raskaasta hallinnosta, korkeasta verotuksesta, pääoman puutteesta, hitaista lupaprosesseista, heikosta omistaja-ajattelusta ja siitä, ettei riittävän moni ole rakentanut näitä resursseja pitkäjänteisesti eteenpäin.

Tuotantoa, omistamista ja pääoman muodostumista ei enää palkita samalla tavalla kuin järjestelmän ylläpitämistä. Mutta tämä ei ole vain hallinnon vika. Vauraus ei synny sillä, että joku tunnistaa resurssin PowerPointissa tai poliittisessa ohjelmassa. Se syntyy, kun omistaja tai yrittäjä ottaa resurssin vakavasti, rakentaa sen ympärille liiketoiminnan askel askeleelta, kerää pääoman, kantaa ja kestää monenlaista riskiä ja kehittää jalostusketjua vuodesta toiseen.

Tällaista omistajuutta Suomessa on ollut liian vähän. Meillä on paljon osaamista, mutta liian vähän pääomaa kokoavia rakentajia. Paljon keskustelua, mutta liian vähän niitä, jotka vievät hankkeen läpi lupaprosessien, rahoitusvaiheiden, epäonnistumisten, teknisten ongelmien, sopimusneuvottelujen ja markkinasyklien.

On helppo sanoa, että valtio, byrokratia tai EU estää. Usein ne estävätkin. Mutta se ei vapauta meitä omistajan vastuusta. Kansallinen vauraus ei rakennu uudelleen ilman ihmisiä ja yhtiöitä, jotka kantavat riskin, rakentavat tuotantoa ja jaksavat tehdä työn myös silloin, kun ympäristö ei ole täydellinen.

Ongelma on siis sekä rakenteellinen että henkilökohtainen. Tarvitaan vähemmän esteitä, mutta myös enemmän omistajia, jotka ajattelevat vuosikymmenissä eivätkä hankekausissa.

Arabiemiraatit rakensivat vaurautensa erilaisella ajattelulla. Abu Dhabin öljyhistoria alkoi pitkistä ulkomaisille yhtiöille annetuista konsessioista, mutta maa ei jäänyt passiiviseksi rojaltien saajaksi. 1960-luvulla malli muutettiin 50/50-voitonjakoon, ja 1970-luvulla Abu Dhabi alkoi ottaa suoria enemmistöosuuksia tuotannosta. ADNOC perustettiin vuonna 1971, ja vuoteen 1974 mennessä Abu Dhabi oli nostanut osallistuvan osuutensa keskeisessä onshore-tuotannossa 60 prosenttiin. Maa ei jäänyt alueeksi, jossa muut pumppaavat luonnonvaran ulos. Se rakensi itsestään omistajan.

Tämän tyyppisten sopimusten ja omistajarakenteiden päälle rakentui myöhemmin myös Arabiemiraattien muu vauraus: matala verotus², pääomaa houkutteleva toimintaympäristö, infrastruktuuri, kauppa, logistiikka, kiinteistökehitys ja kansainvälinen finanssikeskus. Toinen sulka hattuun on se, ettei julkinen hallinto ole vaurauden kasvaessa paisunut samalla tavalla kuin monissa länsimaissa. UAE:n julkiset menot ovat kansainvälisissä vertailuissa vain noin viidesosan BKT:sta tai alle sen, kun Suomessa vastaava luku on noin 57–58 prosenttia. Ero ei ole pieni yksityiskohta. Se kertoo, että vauraus voidaan rakentaa myös tavalla, jossa valtio toimii osittain omistajana ja mahdollistajana — ei järjestelmänä, joka imee yhä suuremman osan kansantaloudesta omaan ylläpitoonsa.

Sama omistaja-ajattelun periaate näkyy myös Norjassa. Norja ei kohdellut öljyä pelkkänä budjettitulona, joka kulutetaan saman tien julkisiin menoihin. Norja rakensi öljy- ja kaasutuloille erillisen rakenteen: Government Pension Fund Globalin³, jota kutsutaan usein öljyrahastoksi. Nimestään huolimatta se ei ole tavallinen eläkerahasto, joka maksaa suoraan yksittäisten kansalaisten eläkkeitä, vaan Norjan valtion globaali sijoitusrahasto. Sen tarkoitus on muuttaa öljy- ja kaasutulot pysyväksi kansalliseksi finanssivarallisuudeksi ja tukea julkista taloutta pitkällä aikavälillä, myös tulevien sukupolvien ja ikääntymisen kustannusten varalta. Norjan valtion nettokassavirta öljy- ja kaasutoiminnasta siirretään rahastoon, ja valtion budjettiin voidaan siirtää varoja vain parlamentin päätöksellä.

Tämä on erittäin tärkeä ero. Norja ei vain löytänyt öljyä. Se päätti, että öljyvarallisuus muutetaan kansalliseksi finanssivarallisuudeksi. Ehtyvä luonnonvara muutettiin globaaliksi omistukseksi: osakkeiksi, korkosijoituksiksi, kiinteistöiksi ja muuksi finanssivarallisuudeksi. Öljy ei jäänyt pelkäksi hetkelliseksi tulovirraksi. Siitä rakennettiin tase.

Tämä on olennainen oppi myös Suomelle. Kyse ei ole siitä, että Suomi olisi Norja tai että metsä, vesi, malmi ja energia olisivat sama asia kuin Pohjanmeren öljy. Kyse on tavasta ajatella. Norja kysyi, miten luonnonvara muutetaan pysyväksi kansalliseksi varallisuudeksi.

Maa ei vaurastu sillä, että hallinto kasvaa. Päinvastoin: jos yhä suurempi osa kansantalouden energiasta kuluu järjestelmän ylläpitämiseen, maa alkaa käytännössä köyhtyä. Vauraus syntyy silloin, kun ihmiset rakentavat asioita, joista joku toinen on valmis maksamaan omalla rahallaan ja vapaasta tahdostaan.

Raaka-ainemarkkina on tästä yksinkertaisin esimerkki. Jos markkina tarvitsee metallia, energiaa, puuta, vettä tai ruokaa, ostaja maksaa siitä. Tämä ei vaadi valtavaa teoreettista neroutta, vaan omistajuutta, pääomaa, lupia, logistiikkaa, sopimuksia ja kykyä toimittaa.

Vasta tämän peruskerroksen päälle rakentuvat korkeampi jalostusarvo, teknologia, sivuvirrat, palvelut ja muu teollinen ekosysteemi. Ensin täytyy olla tuotantoa. Sen jälkeen syntyy syy rakentaa sen ympärille lisää. Siksi arvoa ei pidä etsiä ensisijaisesti hallinnollisista ohjelmista tai poliittisista julistuksista, vaan todellisesta tuotantokyvystä.

Valtio voi rakentaa infraa, turvata oikeusjärjestystä ja poistaa esteitä tuotannon ympäriltä. Mutta valtio ei voi pitkällä aikavälillä korvata itse tuotantoa. Kun järjestelmä alkaa käyttää yhä enemmän energiaa oman hallintonsa ylläpitämiseen, pääoma alkaa hitaasti rapautua.

Euroopan unionin alkuperäinen idea oli poistaa esteitä pääoman, työn, kaupan ja yhteistyön ympäriltä⁴. Monelta osin kehitys on kuitenkin kulkenut myös toiseen suuntaan: kohti yhä raskaampaa sääntelyä, keskitetympää hallintoa ja jatkuvasti kasvavaa tulonsiirtokoneistoa. Pääomaa ei enää ohjata ensisijaisesti sinne, missä markkina näkee parhaimman tuoton, vaan yhä useammin sinne, missä poliittinen järjestelmä haluaa sen olevan⁵.

Tämä näkyy hyvin myös siinä, miten nykyään puhutaan “strategisista investoinneista”. Datakeskuksia, tekoälyä, vihreää siirtymää ja seuraavaa kansallista projektia julistetaan ratkaisuksi lähes kaikkeen. Mutta todellinen innovaatio ei synny poliittisista liturgioista. Käytännössä ottaen tämän tyyppiset julistukset synnyttävät usein vain uuden kerroksen toimijoita, jotka pyrkivät hyötymään hallinnollisesti ohjatusta pääomasta ja tukirakenteista⁶.

Aidosti arvoa luova yhtiö syntyy yleensä paljon yksinkertaisemmasta asiasta: joku ratkaisee ongelman, josta asiakas on valmis maksamaan omalla rahallaan.

Tämä on myös yksi syy siihen, miksi länsimaissa pääoma hakeutuu yhä useammin pois tuotannosta kohti järjestelmää itseään. Rakennetaan enemmän rakenteita hallitsemaan pääomaa kuin luomaan sitä. Samalla omistamisesta, riskinotosta ja tuotannon rakentamisesta tulee yhä raskaammin verotettua ja säädeltyä.

Raamatun talenttivertaus sopii myös kansakunnille⁷. Sille, joka käyttää saamansa oikein, annetaan lisää. Siltä, joka hautaa saamansa maahan, otetaan lopulta pois sekin, mitä sillä vielä oli. Tämä kuulostaa kovalta, mutta taloudessa se tapahtuu koko ajan. Pääoma siirtyy sinne, missä sitä osataan käyttää. Osaajat siirtyvät sinne, missä heidän työnsä kantaa hedelmää. Teollisuus siirtyy sinne, missä se voi kasvaa. Omistajuus siirtyy niille, jotka uskaltavat kantaa riskin.

Jos kansakunta ei jalosta omia lahjojaan pääomaksi, joku toinen tekee sen sen puolesta — tai lahjat jäävät maahan hyödyttöminä samalla, kun kansa köyhtyy niiden päällä. Tämä on brutaali ajatus, mutta juuri siksi se pitää sanoa ääneen. Lahja, jota ei käytetä, ei lopulta säily vahvuutena. Se muuttuu menetetyksi mahdollisuudeksi.

Grönlanti on tästä kylmä pohjoismainen muistutus.

Tanska on onnistunut pitämään Grönlannin hallinnollisesti kiinni lännessä, mutta ei ole onnistunut tekemään siitä vaurasta. Tämä on brutaali mutta perusteltu havainto. Grönlannilla on mineraaleja, arktinen sijainti ja geopoliittista arvoa, mutta talous nojaa yhä kalastukseen ja Tanskan vuosittaiseen blokkiavustukseen. Jos omistaja- ajattelu olisi ollut vahvaa, Grönlannin pitäisi olla tänään yksi arktisen alueen strategisista tuotanto- ja raaka-ainekeskuksista. Sen sijaan se on pitkälti edelleen potentiaali, jota muut suurvallat nyt katsovat.

Tässä ei ole kyse vain luonnonvaroista. Kyse on vastuusta. Jos vastuu siirtyy liian kauas ihmisistä, perheistä, yhteisöistä ja todellisista omistajista, resurssi muuttuu helposti hallinnoitavaksi asiaksi eikä rakennettavaksi vauraudeksi.

Sama koskee myös yhteiskunnan muita vastuita. Vanhemmista huolehtiminen oli pitkään ennen kaikkea perheen, suvun ja yhteisön tehtävä. Moderni valtio siirsi näitä vastuita vähitellen itselleen ja kasvatti samalla omaa rooliaan yhteiskunnassa. Monessa asiassa tämä toi turvaa, vakautta ja ennakoitavuutta. Mutta jos tasapaino katoaa, järjestelmä alkaa muistuttaa rakennetta, jossa tuotanto ja pääoman muodostuminen nähdään lähes ehtymättömänä lähteenä yhä kasvaville, keskusjohtoisesti johdetuille velvoitteille.

Silloin ongelma ei ole enää vain taloudellinen. Se muuttuu moraaliseksi ja kulttuuriseksi. Jos vastuu siirtyy liian kauas ihmisestä, myös omistajuuden tunne katoaa. Ja kun omistajuuden tunne katoaa, katoaa vähitellen myös kyky rakentaa pitkäjänteisesti.

Suomen kysymys on lopulta tämä: olemmeko käyttäneet meille annetut talentit vai haudanneet ne järjestelmään?

Me Voimalla emme ole jääneet odottamaan, että joku muu vastaa tähän kysymykseen. Rakennamme omaa vastaustamme käytännössä: reaaliseen omaisuuteen, omistajuuteen, teknologiaan ja pitkäjänteiseen pääoman muodostamiseen perustuvaa järjestelmää. Emme tee tätä siksi, että tie olisi helppo. Teemme tätä siksi, että uskomme tämän olevan oikea suunta.

– Marko Viinikka
Founder, CEO
Voima Gold Oy

Disclaimer: Voima Weeklyt ovat allekirjoittaneen henkilökohtaisia kirjoituksia. Ne eivät välttämättä edusta Voima Gold Oy:n tai minkään muun yhtiön virallista näkemystä eivätkä ole sijoitus- tai arvopaperien ostamista koskevaa neuvontaa.