Voima Weekly #49 – Physical is King

Omasta kamerarullasta, lennolta Vegasista Seattleen, todennäköisesti Nevadan yllä. Nuo täydelliset ympyrät syntyvät center-pivot irrigation -järjestelmästä, eli keskipistekastelusta: pitkä kastelupuomi kiertää keskuspisteen ympäri ja tekee pellosta lähes täydellisen ympyrän.

Teknologia pystyy jakamaan veden tehokkaasti ja muuttamaan kuivaa maata tuottavaksi. Mutta se ei luo vettä, vaan käyttää rajallista fyysistä resurssia paremmin. Minusta tässä on hyvä kuva myös tekoälyn ajasta. AI voi skaalata informaatiota, analyysiä ja digitaalista tuotantoa lähes rajattomasti, mutta se ei poista fyysisen maailman niukkuutta.

Olimme hiljattain Voiman hallintotiimin kanssa Las Vegasissa hakemassa ajatuksia erityisesti liiketoiminnan skaalaamiseen, performance managementiin, johtamiseen ja siihen, miten kasvavaa organisaatiota rakennetaan niin, ettei kaikki lopulta ole muutamien ihmisten varassa. Viikko oli erittäin hyvä, ja Amerikassa on edelleen paljon sellaista energiaa, yritteliäisyyttä, kaupallisuutta ja tekemisen meininkiä, jota Eurooppaan soisi huomattavasti enemmän.

Hieman paradoksaalisesti viikon jälkeen mieleeni jäi kuitenkin erityisesti ajatus asioista, jotka eivät skaalaudu.

Tekoäly muuttaa parhaillaan valtavalla nopeudella sitä, mikä maailmassa on niukkaa. Hyvän sähköpostin kirjoittaminen maksoi aikaisemmin jonkun ihmisen aikaa. Samoin raportin, kuvan, videon, analyysin tai myyntiesityksen tekeminen. Nyt tekoäly pystyy tuottamaan näitä sekunneissa, ja muutaman vuoden kuluttua merkittävä osa kaikesta verkossa tapahtuvasta kommunikaatiosta kulkee todennäköisesti jonkinlaisen tekoälykerroksen läpi. Emme välttämättä aina edes tiedä, kirjoittiko saamamme viestin ihminen, kone vai ihminen koneen avulla.

En pidä tätä mitenkään huonona kehityksenä. Päinvastoin uskon, että tekoäly tulee parantamaan tuottavuutta valtavasti ja vapauttamaan ihmisiä tekemään asioita, joissa ihmistä todella tarvitaan. Samalla se kuitenkin muuttaa suhteellista arvoa. Jos hyvää tekstiä voidaan tuottaa käytännössä rajattomasti ja lähes ilman kustannusta, hyvä teksti itsessään ei ole enää samalla tavalla niukkaa. Jos miljoona personoitua yhteydenottoa voidaan generoida nappia painamalla, yhden digitaalisen yhteydenoton merkitys muuttuu.

Sen sijaan tuntia toisen ihmisen kanssa samassa huoneessa ei voi monistaa. Kasvokkain käytyä keskustelua, yhteistä ateriaa, katsekontaktia tai vuosien aikana syntyvää luottamusta ei voi skaalata tuhannelle ihmiselle yhtä aikaa. Ihminen ei myöskään kohtaa toista ihmistä vain tämän lausumien sanojen kautta, vaan havainnoimme äänenpainoja, kehonkieltä, huumoria, epäröintiä, motiiveja ja lukemattomia pieniä asioita, joita emme välttämättä edes tietoisesti osaa nimetä.

Tästä olen alkanut ajatella hieman laajempaa periaatetta: mitä voimakkaammaksi digitaalinen maailma muuttuu, sitä arvokkaammaksi fyysinen maailma voi suhteellisesti tulla. Digitaalinen maailma skaalaa poikkeuksellisen hyvin, mutta fyysinen maailma ankkuroi.

Tämä ei kuitenkaan koske vain sitä, miten teemme työtä tai kommunikoimme. Sama kehitys näkyy myös siinä, miten rakennamme luottamusta. Mitä suuremmiksi ja etäisemmiksi järjestelmät kasvavat, sitä enemmän ihmisten välistä luottamusta joudutaan korvaamaan sopimuksilla, prosesseilla, todentamisella ja valvonnalla. Kaikki nämä ovat tarpeellisia, mutta niissä on myös jotain kiinnostavaa: mitä vähemmän ihmiset tuntevat toisensa ja mitä vähemmän voidaan nojata yhteiseen moraaliseen pohjaan, sitä enemmän tarvitsemme järjestelmiä varmistamaan, että ihmiset toimivat oikein.

Tätä mietin myös Amerikassa.

Arvostan amerikkalaisessa yhteiskunnassa valtavasti yritteliäisyyttä, vastuunkantoa, perhekeskeisyyttä ja uskoa siihen, että ihmisen kuuluu rakentaa jotain. Samalla siellä näkee myös yhteiskunnan juridisoitumisen. Tienvarret ovat täynnä lakitoimistojen mainoksia, joissa muistutetaan, että jos sinulle sattui jotain, saatat olla oikeutettu korvaukseen. Sellainen ympäristö ruokkii helposti entitlement- ja uhriutumiskulttuuria: vaikeuden kohdatessa huomio siirtyy omasta vastuusta siihen, kuka voidaan saada maksamaan.¹

Vegasin tapahtumassa tapaamani michiganilainen yrittäjä kertoi, että hänen hieman alle 20 rekan yrityksensä vakuutukset lähentelevät 50 000 dollaria kuukaudessa, osittain juuri kasvaneen vastuu- ja oikeudenkäyntiriskin vuoksi. Kyse ei ole vain yksittäisestä kokemuksesta: Yhdysvaltain vakuutusvalvojien NAIC kutsuu ilmiötä “social inflationiksi” ja nostaa ammattiliikenteen, erityisesti trucking-alan, sen keskeisiin kohteisiin.² Erään NAIC:n siteeraaman tutkimuksen mukaan ilmiö lisäsi commercial auto liability -vahinkokustannuksia yli 20 miljardilla dollarilla vuosina 2010–2019.³

Luottamus menettää arvonsa nopeasti, jos sanaansa ei tarvitse pitää, ja sopimus menettää osan merkityksestään, jos riittävällä juridisella vipuvarrella sen ympärille voidaan aina rakentaa uusi riita. Silloin ratkaisevaksi ei enää tule se, mitä sovittiin tai mikä on oikein, vaan se, kuka pystyy käyttämään järjestelmää tehokkaammin hyväkseen. Lakia tietenkin tarvitaan, mutta laki ei voi korvata omaatuntoa.

Eräs viisas mies sanoi minulle kerran, että ihmisen täytyy joko uskoa Jumalaan tai vähintään käyttäytyä niin kuin Jumala olisi olemassa. Ajatus jäi mieleeni, koska ihminen, joka uskoo olevansa vastuussa teoistaan myös silloin, kun kukaan muu ei näe niitä, tarvitsee vähemmän ulkoista valvontaa kuin ihminen, jonka moraalinen mittari rakentuu vain sen varaan, mikä on sallittua, todistettavissa tai jälkikäteen perusteltavissa.

Me ihmiset olemme yllättävän taitavia rakentamaan tapahtumista itsellemme suotuisan kertomuksen. Painotamme helposti niitä faktoja, jotka tukevat omaa asemaamme, ja sivuutamme niitä, jotka eivät sovi siihen. Voimme löytää toisen tekemän virheen, juridisen perustelun tai muun syyn, jonka avulla oma toimintamme näyttää ainakin omissa silmissämme oikeutetulta. Siksi ehkä tärkeämpi kysymys kuin se, pystynkö perustelemaan toimintani, on yksinkertaisesti se, toiminko oikein.

Kristillisessä ajattelussa Jumala ei myöskään katso ainoastaan sitä, saiko ihminen jonkin asian juridisesti oikein tai jäikö hän kiinni väärästä teosta. Merkitystä on myös sillä, mistä sydämestä ihminen toimi. Me kaikki teemme virheitä, mutta vilpittömästi hyvästä tarkoituksesta tehty virhe on moraalisesti eri asia kuin teko, jonka tarkoituksena alusta lähtien oli pettää tai käyttää toista hyväksi.⁴

Ehkä siinä on yksi laajempi paradoksi myös tekoälyn aikakaudelle. Mitä heikommaksi sisäinen kontrolli muuttuu, sitä enemmän rakennamme ulkoista kontrollia sääntöjen, juridiikan, datan, audit trailien, kameroiden ja algoritmien avulla. Tekoäly saattaa joskus olla hämmästyttävän hyvä selvittämään, mitä ihminen teki. Se ei kuitenkaan anna ihmiselle syytä tehdä oikein silloin, kun kukaan ei katso.

Ehkä fyysisessä maailmassa ei lopulta olekaan kyse vain materiasta. Siinä on myös jotain läsnäolosta, vastuusta ja asioista, joita ei voi kokonaan ulkoistaa järjestelmälle.

Kaikki tämä on saanut minut ajattelemaan fyysistä maailmaa hieman uudella tavalla.

En ajattele, että meidän pitäisi vastustaa digitalisaatiota. Päinvastoin meidän pitäisi käyttää tekoälyä, automaatiota ja digitaalisia järjestelmiä niin paljon kuin niistä on hyötyä. Myös Voimalla tulemme tekemään näin yhä enemmän.

Mutta juuri siksi haluan samalla pitää entistä tiukemmin kiinni siitä, mikä ei ole digitaalista: kasvokkain syntyvästä luottamuksesta, oikeista ihmisistä, perheestä, yhteisöstä ja fyysisistä reaalivaroista.

Kulta on todellista, fyysistä ja rajallista. Sen olemassaolo ei riipu siitä, mitä jossakin tietokannassa lukee, eikä sitä voida luoda lisää päätöksellä, koodilla tai laskentateholla. Teknologia voi tehdä kullan löytämisestä, jalostamisesta, kaupankäynnistä ja säilyttämisestä tehokkaampaa, mutta se ei muuta itse fyysisen niukkuuden luonnetta.

Tekoäly pystyy generoimaan miljardi uutta kuvaa, miljardi sähköpostia ja käytännössä rajattoman määrän muuta digitaalista sisältöä. Huomenna se pystyy tekemään niitä vielä moninkertaisesti enemmän.

Se ei kuitenkaan pysty promptaamaan maailmaan yhtään grammaa lisää kultaa.

Ehkä juuri tässä on seuraavien vuosikymmenten kiinnostava paradoksi. Mitä enemmän maailma muuttuu digitaaliseksi, mitä enemmän informaatiota voidaan kopioida ja mitä tehokkaammin kaikkea digitaalista voidaan analysoida, sitä enemmän arvoa saattaa kertyä sille, mitä ei voi kopioida samalla tavalla.

Aika toisen ihmisen kanssa on rajallista. Perhettä ei voi automatisoida. Luottamus täytyy ansaita. Fyysinen niukkuus säilyy fyysisenä niukkuutena.

Siksi en ajattele, että digitaalisen ja fyysisen maailman välillä pitäisi valita. Digitaalista kannattaa käyttää siihen, missä se on ylivoimainen. Samalla on ehkä viisaampaa kuin koskaan tietää, mihin itse ankkuroituu.

Mitä voimakkaammaksi digitaalinen maailma muuttuu, sitä arvokkaammaksi fyysinen maailma käy. Digitaalinen skaalaa. Fyysinen ankkuroi. Physical is king.

–Marko Viinikka
Perustaja, Toimitusjohtaja
Voima Gold Oy

Disclaimer: Voima Weeklyt ovat allekirjoittaneen henkilökohtaisia kirjoituksia. Ne eivät välttämättä edusta Voima Gold Oy:n tai minkään muun yhtiön virallista näkemystä eivätkä ole sijoitus- tai arvopaperien ostamista koskevaa neuvontaa.